Luonnonkauniin tarina




Pienen tytön silmiin syttyy kipinä, hänen ottaessa ensimmäiset juoksuakseleet tiheän koivumetsän mutkikkaisella polulla. Pienet paljaat jalat hakevat jo ulkomuistista oikeat kohdat laskea nopeasti vilisevät askeleet puiden mutkittelevien juurien ja savisen maan täyttämien kuoppien väleistä. Pitkät huolettoman takkuiset hiukset hulmuavat ilmavirrassa, jalat tömisevät yhä tihenevää tahtia, metsän äänet muuttuvat tasaiseksi kohinaksi hänen korvissaan ja tytön sisältä kuplii ilmoille riemukas kikatus.

Hän on hiljainen haaveilija, joka uppoutuu unelmiinsa, vieden hänet joka kerta luonnon keskelle. Hän on metsässä asustava peikkolapsi, kirouksen merestä riistämä kaunis merenneito, kevyesti taivaan halki liitävä lintu ja sankaritar, joka suojelee metsän heikoimpia. Ja päivän päätteeksi hän kellahtaa tyytyväisenä pehmeään ruohikkoon, kuuntelee tuulta ja katselee hiljaa yläpuolellaan lipuvia pilviä.

Hänessä on herkkyyttä huomata pienimpienkin yksityiskohtien kauneus. Tuhansista säikeistä muodostuvien paksujen, pehmeiden sammalpeitteiden syvänvihreä sävy, kaukaisen puron rytmikäs solina, kaislikon kuivien kaistaleiden yhtäjaksoinen suhina, kuumat hiekanjyvät varpaanväleissä, kunnes varpaat kaivautuvat kosteudesta viileisiin kerroksiin. Hän janoaa lisää ja painaa jokaisen piirteen visusti mieleensä, missä nuo aarteet säilyvät koskemattomina.

Vain yksi saa hänet murehtimaan ja huolen kietoutumaan ympärilleen. Se peittää alleen kaiken ihmeellisen kauneuden, joka tahriutuu noen mustilla peloilla. Miten hän voisi suojella tätä kaikkea? Aikuisten puheet järkyttävät ja pieni tyttö tuntee itsensä entistä pienemmäksi, avuttomaksi ja toivottomaksi. Kyyneleet kipuvat silmiin yhä useammin, kunnes pelko meinaa saada vallan.

Lämpimän sylin suojassa lohduttavat sanat hiipivät sisään ja tekevät pesän tytön sisimpään. Vielä et voi tehdä asioille mitään, olet niin pieni, eikä se ole sinun vastuusi. Aikaa on, älä huoli. Ja kun kasvat isommaksi, voit halutessasi tehdä kaiken voitavasi muutoksen eteen. Niin pelko vaihtuu päättäväisyydeksi ja toivottomuus lupaukseksi.

Ja niin hän antaa pelon mennä, laskee jalkansa takaisin saviselle mestäpolulle ja alkaa tehdä lähtölaskentaa. Silmät syttyvät, huulet kaartuvat veikeään hymyyn ja hän juoksee jälleen minkä pienillä jaloillaan pääsee. Epätoivolla ei ole sijaa, sitä hän ei suo, vaan nauttii elämästään riemuiten kunnes kasvaa ja pystyy lunastamaan tekemänsä lupauksensa.

Nyt vihdoin on aika.


Haluaisitko tietää lisää visiostamme? Pääset lukemaan sen täältä.

Nähdäänkö myös Instagramissa?

© Luonnonkaunis. Design by FCD.